Tämä voi olla tiukka uuden vuoden saarna, mutta näen tarpeelliseksi avautua. Olen pahoillani, jos joku kokee tämän loukkaavana, koska se ei ole tarkoitukseni.
On vuosi 2024, mutta transvestiitit hyväksytään Suomessa ainoastaan paperilla, mutta ei oikeasti. Kun mennään pienehkön mukavuusalueellamme olevan ihmisryhmän ulkopuolelle, meitä ei oikeasti hyväksytä ja ymmärretä. Tutkimusten mukaan 50.000 miestä Suomessa on tuomittu kaappiin ja se on suomalaiselle, itseään suvaitsevaiseksi mainostavalle, yhteiskunnalle ihan Ok.
Kävin joulun aikoihin mies-moodissa synnyinkaupungissani, joka on konservatiivinen keskisuuri suomalainen kaupunki. Ostoskeskuksessa näin noin 3-kymppisen naispariskunnan kulkevan käsi kädessä rakastuneiden tavoin. Olin kiinnostunut muiden ihmisten reaktioista, joten seurasin heitä etäältä. Ihmiset, iästä riippumatta, eivät tuntuneet kiinnittävän heihin juurikaan huomiota. Jotkut saattoivat vilkaista heitä, mutta kukaan ei jäänyt tuijottamaan. En nähnyt kenenkään kävelevän naisparin ohi ja sitten kääntyvän katsomaan.
Olen luonnollisesti tyytyväinen siitä, että LGB-ihmisiin suhtaudutaan tänä päivänä pääsääntöisesti hyväksyvästi jopa synnyinkaupunkini kaltaisessa paikassa. TV ja muut mediat ovat tehneet miespareista ja naispareista niin arkisia, ettei asia enää kiinnosta oikeastaan ketään. Jopa Perussuomalaisten puolueessa avoimesti fanitetaan puolueen homoseksuaaleja kansanedustajia.
Samaan aikaan olen masentunut siitä, että transvestiiteille ei ole hyväksyntää ja ymmärrystä.
YLE1 näytti perjantaina 16.8 klo 21.05 parhaaseen katseluaikaan dokumentin "Kuka on Jenni?". Dokumentin henkilö on aito, lämmin ja sympaattinen ihminen. Naiseksi pukeutumista ja identiteettiin liittyviä haasteita tuotiin ohjelmassa positiivisella tavalla esille.
Tällainen transvestiitteja positiivisella tavalla arkipäiväistävä materiaali on sitä, mitä peräänkuulutin tässä keskusteluketjussa. Harmillisesti tömäntyyppisiä ohjelmia ja julkaisuja näkee lehdissä ja televisiossa niin harvoin, että seinään saa laittaa ruksin. Eikä seinässä kovin montaa ruksia ole.
Ympäristö paineet ovat kovat ja myös se laimaaminen ja miten suhtaudutaan jos käy ulkona. Ulkoilu on omalta osaltani vielä kaukaisia haaveita joista näkee vain unta.
Itselläni kaikki tuo haaveiden toteuttaminen jää kiinni uskalluksestä johon vaikuttaa erittäin paljon se miten toisten suhtautuminen menee nykyjään. En mieluusti haluaisi olla kenenkään tiktokin vetonaulana.
Tässä ketjussa on paljon asiaa. Olen paljon pohtinut myös eri ikäryhmien välistä reagointia erilaisuuteen ja siihen miten reagoidaan näkemäänsä.
Nuorilla tuntuu olevan tarve juuri puuttua näkemäänsä, kuvata, tuoda epäkohta esiin ja herkutella sillä. Näkisin tämän tulevan ihan somesta ja koulumaailmasta. Koulussa opitaan jo, että kaikkeen voi puuttua, kaikille voi sanoa mitä tahansa ilman seurauksia. Ala-aste ikäiset huutelevat kenelle tahansa mitä sattuu koulumatkoillaan. Mietityttää kovasti koulujen ja vanhempien sivistyskasvatus nykymaailmassa.
Vanhemmat, joille opetettu kuria ja kunnioitusta kantapään kautta, jättävät reagoimatta näkyvästi vaikka eivät olisikaan sinut asian kanssa.
Tottakai tuohon väliin mahtuu vaikka kuinka paljon eri asenteilla varustettuja stereotyyppisiä ihmistyyppejä.
Iloinen olen siitä, että omat lapset (x3) ovat osoittaneet asenteillaan, sanoillaan ja teoillaan etenkin minua kohtaan suuremmoista ymmärrystä ja kunnioitusta sellaisena kun olen. Myös muihin asioihin suhtaudutaan samoin. Aika pitkälti heidän takia pitän matalaa profiilia, etteivät joutuisi kärsimään takiani mistään.
Olen itse päätynyt siis suojelemaan ympäristöäni, läheisiäni itseltäni? Mikäs minä tässä yhtälössä sitten olen? No, lapsille isä(mies), avopuolisolle(mies), vanhemmille poika(mies) ja henkkareissa(mies). Tämän entisyyden muuttaminen tässä vaiheessa elämää naisellusuuteen, vaikkakin vain pukeutumalla julkisesti tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Kysehän on vain vaatteista, right?
Pohdiskeluni päätyy tilanteeseen, jossa kadun arkuuttani lapsena. En uskaltanut taistella tarpeeksi vanhempiani ja ympäristöä vastaan, eivätkä he halunneet nähdä merkkejä ilmassa. Tuolloin entisyyttä ei vielä ollut näin paljon...
Terkuin Miisa
Mä olen miettinyt tätä kanssa paljon. Ei mulla mitään mieltä ole mennä korjaamaankaan sukupuolta. Jokaisen pitäisi olla sellainen kun on. Nyt on tullut se Crossdressing-termi taas käyttöön. Että ollaanko me, jotka halutaan olla ns: miesvaatteissa ja ns: Naisvaatteissa niitä Ristiinpukeutujia? Tykkään itsestäni, kun pukeudun naiseksi.Tai; goottitytöksi: Kuka mitäkin termiä haluaa käyttää. Mutta tiedä se, Sä olet oikeutettu olemaan Oma Itsesi
Olen pohtinut itsekin ihmisten suhtautumista transvestisuuteen ja ainakin tällä hetkellä päätynyt siihen, että transvestisuus on - sanoisinko - ilmiselvää petturuutta!
Ihmisen, joka EI ASETU muiden ihmisten kuvitelmien mukaisiin rooleihin, katsotaan olevan se törkimys ja pettäjä.
Juuri niin, homot homoina ja tervaleijonat tervaleijonina, nämä ilmiselvästi saavat syntinsä anteeksi sen takia, kun ovat "suoraan reilusti" sitä mitä ovat.
Jostain luin, kuinka esim. homot pitävät transvestiittejä ihan paskana ja pohjasakkana, vaikka koko sateenkaariporukan tulisi nykyisessä asenneilmapiirissä nimenomaan seistä yhteisrintamassa päin sortajaa!!!
Toinen näkökulma lienee kilpailuasetelma cisnaiset vs transnaiset, muka uhkana reviirikamppailuissa.
Mutta, meidänkin elämällä on tarkoitus, arvokkaina yksilöinä! Ja tarpeellisina myös.
Kun kerran tiedämme itsemme ja olemme sovussa myös itsemme kanssa, niin sillä tavoin meillä uskoakseni on myös annettavaa lähimmäisillemme.
🏳️⚧️👗🥰💋💄
Ymmärrän tilanteet hyvin. Vaikka media ja net kautta on jo pidempään ollut tarjolla kaikenlaisia ihmisiä, niin kuitenkin joidenkin kohdalla sitten se tilanne, kun livenä näkee, niin käytös menee lapsellisen uteliaaksi tai vieläpä törkeällä tavalla. Tuo kuvaamisen vastaaminen kuvaamalla on hyvä keino. Omalla kohdallani silloin nuorempana oli osaltaan nuo julkiset tilanteet (ja vielä enemmän jännitykset niihin liittyen) että todellisen indentiteettini esille tuomisen kautta paremmin sen ymmärtäminen ja siten myös lempeästi sen hyväksyminen siirtyivätkin hiukka liian kauas tulevaisuuteen (ja sitä satoa on täs saanut korjailla useamman vuoden ajan).
Hei ja kiitos hienoista asiapitoisista viesteistäsi ja pohdinnoista.
Ymmärrän kyllä nuo ikävät kokemuksesi, ja miten pahalta ne voivat tuntua. Onneksi et ilmeisesti ole kokenut mitään sanallista häirintää puhumattakaan fyysisestä. Sellaistakin on monelle sattunut.
Tuo pituus ei tosiaan helpota sulautumista massaan. Itse olen 177cm, mutta olen kyllä käyttänyt 9cm korkoja paljonkin. Ehkä olen kyllin läpimenevä ettei mitään ole sattunut. Tai en ainakaan ole huomannut.
Samaa mieltä noista tv-ohjelmista, parantaa voisi paljonkin. Olin arvioimassa kahden hyvin asiallisen kotimaisen leffan käsistä tässä joku vuosi sitten. Sen päähenkilö oli transvestiitti. Ainakin toinen niistä näyttäisi toteutuvan. Dokumentit ja tv-sarjat olisivat toki toivottavia. Yhdessä Silminnäkijä-dokumenttisarjan jaksossa olinkin mukana vuonna 2015, jakson nimi oli "Ei mies, ei nainen". Hieman ehkä harhaanjohtavasti :)
Dreamwear Club on tehnyt eteemme niin hyvää työtä, kuin rajallisin resurssein on mahdollista tehdä. En valitettavasti ole toiminnassa mukana, mutta arvaan, että toimintaa pyörittävä joukko on pieni. Olen teille hyvin kiitollinen vuosien työstänne.
Näen transvestiittien aseman yhteiskunnallisena ongelmana. Suomessa on verorahoitteinen yleisradio ja osittain yhteiskunnan tuilla eläviä medioita, jotka ovat arkipäiväistäneet LGB:n. Lukuisissa sarjoissa ja TV-ohjelmissa on näkynyt valtava määrä homo, lesbo ja biseksuaaleja. Ihmiset ovat nähneet, että nämä henkilöt ovat aivan tavallisia ja vakavasti otettavia ihmisiä. TV ja media ovat tehneet LGB:stä hyväksyttyä, eivät ehkä niinkään pride ja muut vastaavat liikkeet.
Mutta entä sitten transvestiitit, nuo oudot kummajaiset? YLE ja muut mediat ovat tehneet meille valtavan karhunpalveluksen pyörittämällä sarjoja ja juttuja romu-transusta. Edelleen jutut drag-viihteestä ja lapsille satuja kertovista drag-artisteista ovat vain pahentaneet transvestiittien tilannetta. Suuri ihmismassa ei näe meitä järkevinä henkilöinä vaan paremminkin outoina kummajaisina.
Vastaavasti asialliset jutut ja TV-sarjojen järkevät transvestiitti-hahmot loistavat täysin poissaolollaan. YLE on julkaissut muodon vuoksi ehkä kerran kolmessa vuodessa "Paskaa ja parfyymia" kaltaisen dokumentin. Pakollisen riitin jälkeen onkin voinut sitten ruveta taas tasoittamaan muiden vähemmistöjen ja maahanmuuttajien tietä. En ole katkera tästä, mutta totean vain, että meidät on jätetty yksin.
Olen asiani kanssa täysin yksin niiden 50.000 muun miehen kanssa.
Miksikö näen transvestiittien aseman tällä tavalla?
Olen matalapohjaisilla kengillä 185 senttinen nainen, enkä voi valitettavasti mitään tälle asialle. Fyysisen kokoni vuoksi minun on hyvin vaikeaa mennä lähietäisyydeltä läpi, vaikka pukeutuisin, meikkaisin ja käyttäytyisin miten.
Kuluneen vuoden aikana olen kuvannut liikkumistani mm. autoon ja ostoskärryihin piilotetulla kameralla. Olen tällä tavalla yrittänyt kehittää liikkumistani naisena, sekä nähdä miten ihmiset suhtautuvat minuun.
Minulla on ollut positiivisia ja hyviä kokemuksia, mutta sitten on ollut myös seuraavanlaisia kokemuksia:
Olin menossa kauppaan ja kaupasta tullut 5-kymppinen nainen loi minuun pitkän katseen. Hän jäi autoonsa istumaan ja odottamaan minua kaupassa käynnin ajaksi, jotta hän näkisi mihin autoon palaan.
Lindexissä noin 35-vuotias nainen bongasi minut, seurasi kassajonoon ja mieheksi todettuaan alkoi räpläämään kännykkäänsä, eli raportoimaan ystävilleen löydöksestään.
Parkkihallissa noin 25-vuotias nainen näki minut, katsoi toisen kerran pidempään ja meni autoon ja yritti sieltä käsin ottaa minusta kuvan kännykällään.
Hiljaisella ostoskeskuksen käytävällä vastaan tullut 5-kymppinen mies loi minuun pitkän katseen, muutti kohdallani suuntaa ja lähti kävelemään perässäni.
Pankkiautomaatilta poistuva 50-60 vuotias nainen vilkaisi minua mennessäni automaatille. Näin videolta, että minut ohitettuaan hän kääntyi tölläämään minua useaksi sekunniksi ja poistui päätään pudistellen.
Cittarissa 4-kymppinen mies ohitti hyllyn jossa valitsin limsapulloa, mutta palasi samantien katsomaan useaksi sekunniksi suu auki.
Noin kolmekymppinen pariskunta ohitti minut ja nainen alkoi tirskumaan. Mies ei reagoinut mitenkään.
Listaa voisi jatkaa
Olen saanut harvoin mahdollisuuden käydä naisena ulkona, joten käyntimääriin nähden negatiivisten kohtaamisten määrä on suuri. Tämän vuoksi en pysty tuntemaan oloani hyväksytyksi. Vaikka tähän mennessä ei ole tapahtunut konfliktitilannetta, joudun jatkuvasti pelkäämään sitä. Vielä enemmän pelkään sitä, että minua henkilönä, tai jopa perhettäni, aletaan vainoamaan.