Tämä voi olla tiukka uuden vuoden saarna, mutta näen tarpeelliseksi avautua. Olen pahoillani, jos joku kokee tämän loukkaavana, koska se ei ole tarkoitukseni.
On vuosi 2024, mutta transvestiitit hyväksytään Suomessa ainoastaan paperilla, mutta ei oikeasti. Kun mennään pienehkön mukavuusalueellamme olevan ihmisryhmän ulkopuolelle, meitä ei oikeasti hyväksytä ja ymmärretä. Tutkimusten mukaan 50.000 miestä Suomessa on tuomittu kaappiin ja se on suomalaiselle, itseään suvaitsevaiseksi mainostavalle, yhteiskunnalle ihan Ok.
Kävin joulun aikoihin mies-moodissa synnyinkaupungissani, joka on konservatiivinen keskisuuri suomalainen kaupunki. Ostoskeskuksessa näin noin 3-kymppisen naispariskunnan kulkevan käsi kädessä rakastuneiden tavoin. Olin kiinnostunut muiden ihmisten reaktioista, joten seurasin heitä etäältä. Ihmiset, iästä riippumatta, eivät tuntuneet kiinnittävän heihin juurikaan huomiota. Jotkut saattoivat vilkaista heitä, mutta kukaan ei jäänyt tuijottamaan. En nähnyt kenenkään kävelevän naisparin ohi ja sitten kääntyvän katsomaan.
Olen luonnollisesti tyytyväinen siitä, että LGB-ihmisiin suhtaudutaan tänä päivänä pääsääntöisesti hyväksyvästi jopa synnyinkaupunkini kaltaisessa paikassa. TV ja muut mediat ovat tehneet miespareista ja naispareista niin arkisia, ettei asia enää kiinnosta oikeastaan ketään. Jopa Perussuomalaisten puolueessa avoimesti fanitetaan puolueen homoseksuaaleja kansanedustajia.
Samaan aikaan olen masentunut siitä, että transvestiiteille ei ole hyväksyntää ja ymmärrystä.
Tässä ketjussa on paljon asiaa. Olen paljon pohtinut myös eri ikäryhmien välistä reagointia erilaisuuteen ja siihen miten reagoidaan näkemäänsä.
Nuorilla tuntuu olevan tarve juuri puuttua näkemäänsä, kuvata, tuoda epäkohta esiin ja herkutella sillä. Näkisin tämän tulevan ihan somesta ja koulumaailmasta. Koulussa opitaan jo, että kaikkeen voi puuttua, kaikille voi sanoa mitä tahansa ilman seurauksia. Ala-aste ikäiset huutelevat kenelle tahansa mitä sattuu koulumatkoillaan. Mietityttää kovasti koulujen ja vanhempien sivistyskasvatus nykymaailmassa.
Vanhemmat, joille opetettu kuria ja kunnioitusta kantapään kautta, jättävät reagoimatta näkyvästi vaikka eivät olisikaan sinut asian kanssa.
Tottakai tuohon väliin mahtuu vaikka kuinka paljon eri asenteilla varustettuja stereotyyppisiä ihmistyyppejä.
Iloinen olen siitä, että omat lapset (x3) ovat osoittaneet asenteillaan, sanoillaan ja teoillaan etenkin minua kohtaan suuremmoista ymmärrystä ja kunnioitusta sellaisena kun olen. Myös muihin asioihin suhtaudutaan samoin. Aika pitkälti heidän takia pitän matalaa profiilia, etteivät joutuisi kärsimään takiani mistään.
Olen itse päätynyt siis suojelemaan ympäristöäni, läheisiäni itseltäni? Mikäs minä tässä yhtälössä sitten olen? No, lapsille isä(mies), avopuolisolle(mies), vanhemmille poika(mies) ja henkkareissa(mies). Tämän entisyyden muuttaminen tässä vaiheessa elämää naisellusuuteen, vaikkakin vain pukeutumalla julkisesti tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Kysehän on vain vaatteista, right?
Pohdiskeluni päätyy tilanteeseen, jossa kadun arkuuttani lapsena. En uskaltanut taistella tarpeeksi vanhempiani ja ympäristöä vastaan, eivätkä he halunneet nähdä merkkejä ilmassa. Tuolloin entisyyttä ei vielä ollut näin paljon...
Terkuin Miisa